Synnytyksestä on nyt jo melkein 7 viikkoa. Raskaus oli mennyt yli lasketun ja sain ravata joka päivä lääkärillä käyrällä varmistamassa että vauvalla on kaikki hyvin. Viikonloppuna piti käydä synnärillä, mikä olikin ihan hyvä, koska näin pääsimme mieheni kanssa paremmin tutustumaan synnäriin jo etukäteen. Itse olin käynyt tutustumiskäynnillä jo aiemmin, mutta mieheni ei työn takia ollut päässyt. Ennen synnytystä olin ajatellut, että yritän mahdollisimman pitkään sinnitellä ilman epiduraalia, mutta mikäli kivut ovat liian kovat niin en todellakaan sano ei lääkitykselle. Olin myös haaveillut vesisynnytyksestä, lähinnä sen takia että olin nähnyt muutaman todella rauhallisen ja kauniin vesisynnytyksen brittiläisessä televisiosarjassa, jossa kuvattiin erilaisia ihan oikeita synnytyksiä. Tiesin tietenkin, että synnytystä on turha suunnitella kovin tarkkaan, kun ei se kuitenkaan mene niin kuin on suunnitellut. Siitä huolimatta sitä muodostaa päässään jonkinlaisen kuvan tulevasta synnytyksestä.
Täällä on käytäntönä, että yli mennyt raskaus käynnistetään seitsemän tai maksimissaan 10 päivän kuluttua. Olisin niin halunnut, että synnytys olisi lähtenyt itsestään käyntiin. Yritettiin pitkiä kävelyitä, saunaa, rappujen alaskävelyä ja synnäriltä sain ylimenon jälkeen homeopaattista Ut-öl öljyä, jota hierottiin vatsalle. Ei mikään auttanut. Synnärin kätilö ehdotti myös rentouttavaa kylpyä ja pientä lasia punkkua! Kylvyn otin, punkkua en (ihan sen verran saksalainen minusta on tullut, että en pienen lirun takia pulloa viitsi avata). Kymmenen päivää ylimenon jälkeen synnytys jouduttiin siis käynnistämään geelillä. Ensin sain maata kaksi tuntia käyrällä, mutta alkuun ei tapahtunut mitään. Sitten alkoi menkkamainen kolotus, joka oli kuitenkin melkein huomaamatonta. Kun kaksi tuntia oli kulunut, saimme pitää tauon ja syödä lounasta. Lisäksi sain huoneen osastolta.
Varsinaiset supistukset alkoivat salakavalasti kun söin lounasta ja lopulta ei tehnyt mieli syödä lounasta loppuun. No osittain ihan sen takia, että en ole tottunut syömään lämmintä lounasta ja tulin siitä niin täyteen, että alkoi tuntumaan epämielyttävältä. Lounaan jälkeen kävelimme mieheni kanssa synnärillä ympäriinsä ja supistukset tulivat jo aika tiheästi. Pian minun piti mennä uudestaan puoleksi tunniksi käyrälle, mutta nyt piti jo pysyä seisaaltaan, ei todellakaan tehnyt mieli mennä maate. Mittauksen jälkeen jatkettiin kävelyä ja sitten pääsinkin kylpyyn. Vesi tuntui hyvältä ja supistukset siedettävämmältä veden alla. Olin kylvyssä tunnin ajan. Loppupuolella supistukset tulivat ihan muutaman minuutin välein ja olo oli aika tukala. Olin myös väsynyt, koska olin tietenkin nukkunut yön huonosti ja lyhyesti, kun herätys oli jo kello 6.30, että ehdimme synnärille kello kahdeksaksi. Jos supistukset olisivat tulleet kylvyssä hieman harvemmin niin olisin melkein voinut nukahtaa niitten välillä.
Sitten piti mennä taas käyrälle ja olo oli aika hirveä kun supistukset tulivat tiuhaan enkä ollut enää vedessä. Seisoin käyrällä, mutta olisin halunnut maata tai istua, koska seisominen ja liikkuminen väsytti jalkoja. Istahdin sitten supitusten välillä, mutta pakko oli taas nousta, kun supistus tuli. Kun nousin, meni vedet. Tämä oli vajaa seitsemän tuntia käynnistyksen jälkeen. Lapsivesi oli vihertävää eli vauva oli kakannut veteen, eikä se ollut hyvä merkki. Mutta kätilö ei hätääntynyt, joten minäkin pysyin rauhallisena.
Vesien mentyä pääsin heti saliin. Salissa kätilö tarjosi epiduraalia ja minä sanoin kyllä kiitos. Sen olin raskauden aikana oppinut, että jos kätilö jotain ehdottaa tai tarjoaa, niin siihen on yleensä syy. Epiduraalin saatuani sainkin sitten loppuajan maata ja vessaan pääsin vain avustuksella. Alkuun avautumisvaihe eteni hyvin, mutta sitten kävi niin kuin yleensä epiduraalin kanssa käy eli supistukset heikkenivät. Sain siksi tipan, joka vahvisti supistuksia, mutta siitä huolimatta edettiin hitaasti. Minulle nousi myös kuume, joka kätilön mukaan johtui lapsivedestä ja rasituksesta. Tipan annostusta lisättiin pikkuhiljaa, mutta varsinkin loppuvaihe tuntui ikuisuudelta. Lopulta pääsin ponnistamaan joskus puolen yön jälkeen. Oikea ponnistustekniikka tuntui ainakin omasta mielestäni olevan hakusesssa. Tai ehkä minulta vaan oli voimat jo vähissä, vaikka tärkein vaihe oli vasta edessä. Ponnitusta yritettiin muutamia kertoja, mutta sitten sanottiin että pidetään tauko, että saan kerätä voimia. Myöhemmin ponnistus sujui omasta mielestä paremmin, mutta tulosta vaan ei tullut. Tilaa kuulemma oli ja pää tuli hieman lähemmäs, mutta luiskahti supistusten välissä takaisin. Ponnistusta yritettiin useamman kerran ja kätilö myös avusti painamalla mahan päältä vauvaa ulos. Ei auttanut. Sitten kätilö sanoi, että täytyy alkaa miettiä sektiota. En olisi halunnut, mutta olihan se vauva ulos saatava. Pitkittynyt ponnistusvaihe ei ole hyväksi vauvalle, mutta onneksi meidän pienokaisen sykkeet olivat koko ajan hyvät eli hätää ei ollut missään vaiheessa. Halusin yrittää vielä kerran ja se tehtiin vielä ylilääkärin avustuksella. Ylilääkäri oli yöllä paikalla, koska oli joutunut tekemään sektion toiselle äidille ja päätti jäädä loppuyöksi sairaalaan, koska hänellä oli aamulla seuraava sektio. Mieslääkäri painoi mahan päältä ja käytti omaa painoansa apunaan, se sattui ihan tajuttomasti (ja siitä jäi komea mustelma ylävatsalle). Mutta ei meidän tyttö halunnut ulos tulla.
Ei auttanut muu kuin suostua sektioon. Mies tuli tietenkin mukaan ja minä sain onneksi olla hereillä leikkauksen ajan epiduraalin ansiosta. Onneksi olin katsonut sitä brittisarjaa synnytyksistä, koska sen ansiosta en hätääntynyt salissa, kun ympärilläni hääri lukuisia ihmisiä laittamassa ties mitä piuhaa ja kaapua. Sektiossa selvisikin sitten syy, miksi ponnistus ei onnistunut. Tyttö oli nimittäin kääntänyt päänsä väärin eli yritti tulla otsa edellä. Voi pientä. Ei kestänyt kauaa kun kaunis tyttömme syntyi. Saimme nähdä hänet heti syntymän jälkeen pikaisesti ja sitten kätilö otti hänet sivupöydälle ja tuore isä seurasi mukana. He siirtyivät pian synnytyssaliin, kun minä jäin vielä ommeltavaksi. Tyttö oli päässyt heti salissa isänsä rinnalle ihokontakiin. Saliin päästyäni sain minä vuorostani tytön rinnalleni. Täyden kympin tytömme oli 3440 g, 52 cm ja päänympärys 35 cm.
Synnytyksen keinotekoinen käynnistys aiheutti varmasti sen, että supistukset tulivat alusta asti tiheästi. Minulle ei jäänyt aikaa rentoutua niiden välillä ja siksi ne tuntuivat inhottavilta ja veivät voimat nopeammin. Olen miettinyt, miten synnytys olisi sujunut jos se olisi käynnistynyt luonnollisesti. Olisiko lapsivesi silloin ollut vihreää ja olisiko vauva silloin osannut kääntää leukansa rintaa kohden eikä siitä pois päin. Jälkimmäinen olisi luultavasti tapahtunut joka tapauksessa, sillä tyttömme tykkää edelleen ojentaa niskaansa taaksepäin.
En osaa olla katkera sektiosta, varsinkaan kun en olisi voinut saada otsa edellä yrittävää tyttöä normaalisti alakautta ulos (oma kätilöni sanoi lisäksi vauvan päänmuodon olevan sellainen, että synnytys olisi ollut vaikea vaikka pää olisikin ollut oikeassa asennossa). Harmittaa tietenkin, etten saanut normaalia alatiesynnytystä, mutta kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin ja saimme terveen ihanan tytön.
En osaa olla katkera sektiosta, varsinkaan kun en olisi voinut saada otsa edellä yrittävää tyttöä normaalisti alakautta ulos (oma kätilöni sanoi lisäksi vauvan päänmuodon olevan sellainen, että synnytys olisi ollut vaikea vaikka pää olisikin ollut oikeassa asennossa). Harmittaa tietenkin, etten saanut normaalia alatiesynnytystä, mutta kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin ja saimme terveen ihanan tytön.
