pakkauslista

Nämä tavarat lähtee mukaan arviolta 1-1,5 viikon vaellukselle. Kyseessähän on siis Alppien ylitys klassista E5-reittiä pitkin, yöpyminen ja syömiset on mökeissä. Vaatteet tulevat x2 muut tarvikkeet on kahdelle hengelle.

Rinkka (40 l - miehelle 50 l)
Vaellussauvat (teleskooppivarret)
Juomapussi

Vaellushousut (Softshell)
Shortsit
Kuoritakki
Windstopper
Vaelluskengät
Fleecepaita
Sisätossut
Vaellussukat 2 kpl
Tavalliset sukat 1 kpl
Villaiset t-paidat 2 kpl
Villainen tuubihuivi (pipo/kaulaliina)
Lippis
Hanskat
Mikrokuitupyyhe 50x60cm
Alusvaatteet
Sisämakuupussi (silkkinen)

Kamera (2 akkua)
Kännykkä ja laturi
Matka/reittiopas (E5)
Kartta
Sykemittari ja sykevyö
GPS Track pod ja laturi
Linkkuveitsi
Otsalamppu
Kompassi
Henkilötodistus
Käteistä

Hammasharja
Hammastahna

Puhdistusaine ja kasvovoide
Aurinkovoide 50+
Piilarineste, piilarit +kotelo
Silmälasit
Aurinkolasit (kategoria 3)
Huulirasva
Korvatulpat
Deodorantti
Shampoo
Suihkusaippua
Hiusharja
Ensiapulaukku
Pätkä pyykkinarua ja pesuainetta

Myslipatukoita
Pähkinöitä
Suklaata

Kaikki nämä mahtuvat hyvin rinkkoihin ja tilaakin vielä jäisi. Mutta ei passaa pakata täyteen, tulisi liikaa painoa. Näillä tulee minulle n. 8 kg ja miehelle 12 kg, sisältäen molemmille n. 2 l vettä. Mies kantaa mun järkkärikameran, jolla painoa n. 1,2 kg. Järkkäri tuo tietenkin huomattavasti lisäpainoa, mutta en edes harkinnut kameran poisjättämistä, koska haluan ikuistaa upeat maisemat.

Välipaloja (pähkinät, suklaa) otetaan vain parille päivälle mukaan, varastoa on tarkoitus täydentää laaksoissa sijaitsevissa kaupoissa.

Otsalamppu, kompassi, kartat - eivät ole pakollisia, koska tarkoitus ei ole vaeltaa pimeällä ja reitit on hyvin merkitty. Halusimme kuitenkin varautua mahdollisten yllätysten varalta. Sykemittari yms ei tietenkään myöskään ole tarpeellinen, vaan otan ne mukaan omasta halustani ja kiinnostuksesta. Ensiapulaukku on keskikokoinen, ja ostimme sinne toisen foliolämpöpeiton.

Mökeissä on riittävästi peittoja, joten ohut silkkinen sisäpussi riittää. Luin myös, että outdoor -liikkeissä myytävät mikrokuitupyyhkeet ovat usein ylihinnoiteltuja ja samanlaisia myydään siivouskäyttöön normaaleissa kaupoissa. Niimpä ostin meidän pyyhkeet DM:stä kokonaiseen 2e/kpl hintaan, koko on 50 x 60 cm, jonka pitäisi olla riittävä.

Eiköhän noilla pärjätä. Toivoa sopii!

stressaaja

Viikko lomaan ja tietenkin sitä edeltävä viikonloppu on ämpättävä täyteen kaikkea mahdollista ohjelmaa. Tai itseasiassa mun oma viikonloppu näyttää vielä kivan rennolta, mutta mies saa huomenna juosta pää kolmantena jalkana. Ihan aamusta se meinaa ehtiä parturiin, sitten klo 09 pitää hakea nuorempi pikkuveli juna-asemalta ja ajaa 1h matka vanhemman pikkuveljen luokse. Synttärilahjana tälle keskimmäiselle veljelle on järjestetty kiva päiväohjelma, ensin kiipeilyä puissa, jonka jälkeen he katsovat yhdessä lempijoukkueensa kauden ensimmäisen Bundesliga-ottelun alkaen klo 15.30. Peli kestää kaksi tuntia, siitä mieheni saakin sitten kiiruhtaa takaisin kotia kohti (1h ajo), tarkemmin sanottuna suoraan globetrotteriin. Sieltä meidän on tarkoitus hankkia viimeiset puuttuvat varusteet Alpien ylitystä varten. Liike sulkee klo 21 ja samalla kellonlyömällä alkaakin sitten jo miehen kollegoiden järjestämät bileet yhdessä ravintolassa. Kollegat kun on kyseessä, niin juhlista tulee intensiiviset ja kosteat, niin ja pitkät. Ja minä saan tas kuulla jotain nurinoita siitä etten juo mitään (kollegat eivät tiedä vielä). Ilmeisesti kuitenkin kaikki tämä on rentouttavaa vapaa-ajan toimintaa mieheni näkökulmasta, onhan hän tottunut yli 12h työpäiviin ja toistuviin lyhyisiin yöuniin. 

Oma osuutenihan tässä on tosiaan aika pieni, jos emme ehdi tänä iltana ruokaostoksille, hoidan ne jotenkin (ilman autoa) huomenna ja menen sitten keskustaan shoppailemaan jo etukäteen. Tosin ei ole hirveämpää päivää kuin lauantai mennä kotikaupungissani shoppailemaan, niin täynnä keskusta on. Mutta ei ole kovin paljon vaihtoehtoja, kun on työssäkäyvä ihminen (tai ainakin yrittää olla). 

Sunnuntaina sitten tahtoisin yli kaiken mennä edes vähän vaeltamaan, että saataisiin niittäkin lihaksia vähän lämmiteltyä, ettei meidän rankka vaellus tule ihan shokkina kropalle. Nähtäväksi jää, saanko miehen siihen motivoitua...

maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Mulla on ylipäätään ollut hyvin vähän kontakteja vauvoihin tai pieniin lapsiin. En ole päässyt yhtäkään raskautta seuraamaan läheltä, vaikka muutama ystävä onkin saanut jo vauvan. Osittain se on johtunut siitä, että en ole aktiivisesti itse ottanut osaa raskaana olleiden elämään vaan pysytellyt taka-alalla. Siksipä kaikki on nyt uutta ja ihmeellistä. Ja lähdetään ihan siitä, että ensin yritetään sisäistää, että mun sisällä kasvaa toinen ihminen. Se oli varsinkin alkuun ihan absurdi ajatus, kun se omalle kohdalle sattui. Kun se ei näy eikä tunnu (alkuraskaus oli melkein oireeton) missään. Taidan olla niitä ihmisiä, jotka uskovat vasta kun näkevät.  

Varhaisraskauden ultrassa näkyi kyllä jo pienokainen, jolla oli pää, kaksi kättä, kaksi jalkaa, maha, selkäranka... Mutta se oli kuin olisi elokuvaa katsonut ruudulta. En tajunnut omaksi. Ennen ultraa olin kyllä kovin hermostunut ja verenpainekin oli koholla, kun hermoilin onko sikiö elossa ja kunnossa. Nyt pikkuhiljaa, kun maha on kasvanut jo orastavan raskausmahan näköiseksi, alan itsekin viimein tajuta, että taitaa se sittenkin olla totta. 

salamatkustaja

Yhtenä toukokuisena aamuna oltiin jännän äärellä. Samana iltana oltiin lähdössä töitten jälkeen pitkäksi viikonlopuksi kohti Ranskaa purjehtiaksemme siellä miehen ja hänen vanhempiensa kanssa. Ei mulla sen kummallisempia oireita ollut ollut, mitä nyt rinnat oli todella arat ja menkkoja ei tullut. Plussaahan se testi näytti. Olin oireitten takia sitä jo aavistellutkin, mutta olihan se testi ihan kiva varmistus. Reaktio oli itsellä ainakin enimmäkseen vain häkeltynyt ja yllättynyt. Ei sillä, toivottu tapaushan tämä oli. Mutta olimme ajatelleet että siihen menisi enemmän aikaa. Kaveripariskuntien kokemukset saralla kun antoivat niin olettaa. Itse olin valmistautunut enemmänkin niin, että mitä sitten jos ei onnistu? No meillä onnistui ja siitä olemme kyllä ikionnellisia.  

Edessä oli työpäivä, joten emme ehtineet kovin kauaa jäädä plussaa yhdessä pohtimaan. Halusimme käydä vielä lääkärissä tarkistamassa että kaikki on kunnossa, ennen kuin alkaisimme kertoa yhtään kenellekään. Siispä suut oli pidettävä supussa koko vaiherikkaan viikonlopun. 

Lääkärille päästiin heti seuraavana tiistaina ja kaikki oli kunnossa. Ultrassa näkyi pieni soikio ja sen sisällä sykki jo pienen pieni sydän. Siinä kostui sekä tulevan äidin että isän silmät. Meidän pikkuinen. 

väitöskirja-ahdistus

Kaikki lähti siitä kun olin vielä Suomessa, silloinen proffani yritti saada minua jäämään yliopistolle tekemään väitöskirjaa. Hän sanoi, ilmeisesti suostuttelutarkoituksessa, että "eihän sitä tarvitse suorittaa loppuun asti". En halunnut jäädä samalle yliopistolle, vaikka viihdyinkin siellä hyvin, vaan halusin nähdä jotain uutta. (Lisäksi poikaystävä veti tänne Saksaan.) Mutta tuo lause jäi päähäni.

Kun on kyse väitöskirjaprojektista, niin kyseessä ei tietenkään ole ihan tavallinen työpaikka. Yliopisto on ylipäätään usein paljon rennompi paikka verrattuna 'normaaleihin työpaikkoihin'. Minulla oli* yliopiston kanssa työsopimus ja rahoitus tuli Suomen akatemiaan verrattavalta taholta täällä Saksassa (DFG, Deutsche Forschuggemeinschaft), kaikki eläkemaksut ja muut kertyivät, joten sen puolesta oli hyvin. Meillä oli lisäksi normaalit sopimukset lomien suhteen. Niitä kertyi saman verran kuin muillekin työntekijöille. Saksassa on hyvin yleistä, että väitöskirjan tekijälle ei makseta kokopäivätyöstä, vaan työsopimus on esimerkiksi 50 %. Tämä tarkoittaa paperilla sitä, että sekä palkka että työaika on 50 % kokopäivätyöstä. Käytännössä se taas tarkoittaa sitä, että palkkaa saa sen 50 % mutta työaika on sitten kokopäivätyötä vastaava, ellei enemmänkin. Tällaiseen työsopimukseen ei yleensä kuulu opetukseen osallistuminen, mikä on omasta mielestäni plussaa. Minun tapauksessani esimerkiksi rahoitus oli hankittu vain analyyseihin sekä laboratoriotyöskentelyyn, ei itse kirjoittamiseen. Se tehdään siis sillä 'omalla ajalla', eikä siitä saa palkkaa. Ja ainakin itselleni juuri se kirjoittaminen on kaikista aikaavievintä puuhaa.

Itse työpaikka on vanhassa arviolta 50-luvulla rakennetussa rakennuksessa, joka itse asiassa on niin kipeästi remontin tarpeessa, että siellä ei saisi enää olla. Uutta rakennusta suunnitellaan, mutta yliopisto on vatvonut asiaa jo kauan ja uuden rakennuksen paikkaa arvotaan milloin minnekin. Kesällä rakennuksessa on tuhottoman kuuma ja talvella tuhottoman kylmä. Meillä työntekijöillä ei ole minkäänlaista yhteistä taukotilaa, jossa voisi rentoutua ja juoda kahvit työkavereitten kanssa ja jutella joutavia (no, harva kollegoistani osaa puhua joutavia). En alkuun ollenkaan tajunnut tämän asian tärkeyttä, mutta nyt kaipaan taukohuonetta kipeästi. Meillä on lähes jokaisella työntekijällä kahvinkeittomahdollisuus omassa huoneessaan. Ne, joilla sitä ei ole, keittävät nopeasti kahvinsa alakerran keittiössä, jossa ei kovin moni (kukaan) hengaile. Saksalaista tehokuutta ilmeisesti? Itselleni tämä on kamalaa, eihän ihminen voi tehdä koko päivää taukoamatta töitä. Ilman taukohuonetta ei tarjoudu myöskään kovin paljon mahdollisuuksia jutella rennosti työkavereitten kanssa jostain arkipäiväisistä asioista. On aina mentävä varta vasten työkaverin huoneeseen, eikä se ainakaan itseltäni onnistu luontevasti. Pääasiassa tulee siis vain hoidettua työasiat, mutta työkavereitani en tunne vieläkään kuin pintapuolisesti. 

Alkuun kävin työkavereitten kanssa lounaalla. He kävivät opiskelijaruokalassa, jossa oli useita ravintoloita ja paljon tarjontaa samassa rakennuksessa. Meidän lounasporukkaan kuului melkein koko meidän työryhmä, proffasta väitöskirjantekijöihin. Kollegat puhuivat yli 90 % lounasajasta työasioista. Hirvittävän rentouttavaa. Usein en ymmärtänyt mistä he puhuivat ja osan ajasta en meluisassa opiskelijaravintolassa vain yksinkertaisesti kuullut, joten en kovinkaan usein osallistunut keskusteluihin. Yritin ehdottaa parille väikkärin tekijälle, että menisimme yhdessä syömään, mutta kävimme vain kerran.  Muut väitöskirjantekijät eivät ilmeisesti tahtoneet 'uhmata' käytännöksi muodostunutta lounasta työporukan kanssa. Kun tähän lisätään vielä se, että opiskelijaruokalan annoskoko oli aivan liian suuri, minkä jälkeen olin iltapäivisin ihan kuin aivokuollut, oli päätös minulle selvä. Vuoden olin jaksanut sinnitellä, mutta sitten aloin tuomaan töihin omat eväät. Sain pitää oikean tauon lounaalla, syödä sopivan kokoisen ja terveellisen annoksen.

Pian aloittamiseni jälkeen oli ensimmäinen väitöstilaisuus. Tyttö oli kuulemma viimeinen omasta kaveriporukastaan, joka väitteli. Heidän aikoinaan he tapasivat kerran viikossa kaljoilla töiden jälkeen. Mutta jostain syystä tämä tyttö ei halunnut jatkaa sitä meidän uudempien kanssa, harmi. Me muut kuulimme tästä perinteestä vasta huomattavasti myöhemmin, eikä kukaan meistä sitten enää osannut sitä tapaa elvyttää.

Työhuoneeni sijaitsee sihteerin toimistoa vastapäätä. Se tarkoittaa sitä, että vastapäisellä ovella ravaa tuon tuosta henkilökuntaa, opiskelijoita ja paketin toimittajia. Vaikka minun oveni olisikin kiinni, kuulen tarinoinnit siitä huolimatta. Joskus kuuntelen musiikkia, mutta se ei aina auta keskittymään.

Kun tähän lisätään vielä se, että ohjaajani on pääasiassa ihan pihalla aiheesta eikä ole tässä kyseisellä aihealueella mikään expertti, on fiilikset aika kurjat. Hänellä on erittäin hyvä tietämys yleisesti prosesseista tutkimassani ympäristössä, mutta hänen oma alansa (eli kiinnostuksen kohteensa) menee hieman vierestä. Minun projektini on osa isompaa kansainvälistä projektia, jossa kaikkien muiden intressit ovat enemmänkin omani vastakohta. Siinä ollaan sitten napit vastakkain. Ei tarvitse paljon miettiä kuka häviää jos vastakkain on väikkärintekijä ja jo vuosia omalla alallaan olleet tutkijat.  Ja sitten vielä se yleinen proffien ongelma, eli hän on aivan liian kiireinen eikä aikaa löydy millään. Kakkosohjaajani, joka tietää aiheesta sentään hieman enemmän, ei ole ollut meidän laitoksella koko projektini aikana, mutta on tavoitettavissa sähköpostilla sentään joskus. Siis harvoin.

Motivaationi väitöskirjaan ei ole ollut se titteli, se ei minua kiinnosta ollenkaan, se on vain sivutuote. Tänä ala ja väitöskirjan aiheeni kiinnostaa minua edelleen, mutta väitöskirja ei ehkä ole se mulle parhaiten soveltuvin juttu. Ehkä joku toinen näkökulma alaan olisi parempi.

Tässä vielä mielenkiintoinen juttu siitä, miksi naiset eivät jatka yliopistouraansa. Kuin pisteeksi iin päälle.

* 3-vuotinen työsoppari loppui tuossa joku aika sitten, mutta väikkäri ei ole vielä valmis. Jatkoa en saanut, koska siihen ei ole laitoksella rahaa. Ennen oli. Sitten iski kontrolli, eikä ylimääräisiä rahoja voi enää ohjata ihan minne sattuu (niin kuin ennen). Olen silti jatkanut väikkärin tekoa, välillä työpaikalla, välillä kotona.