Laskettuun ei ole enää kovin montaa päivää. Tosin aika harvinaista on, että vauva syntyy juuri laskettuna päivänä. Siksipä ei meilläkään odoteta, että vauva tulisi juuri silloin tai välttämättä edes lähipäivinä. Mutta toisaalta, vauva voisi ihan hyvin olla jo meidän käsivarsillamme tai sitten siihen voi mennä vielä reilu parikin viikkoa. Viime viikolla alkoivat kavereitten kyselyt mun olon ja fiilisten perään ja jos en heti vastannut niin sittenhän sitä jo luultiin, että olen synnyttämässä. Olen aina ollut enemmänkin hitaanpuoleinen vastailemaan, mutta kai nuo kommentit tässä tilanteessa on ihan väistämättömiä.
Mies on edelleen viikolla poissa töitten takia, mikä on pistänyt meidät vähän miettimään ja suunnittelemaan sitä, miten hän pääsee mihinkin vuorokauden aikaan takaisin, jos synnytys käynnistyy. Päiväsaikaan on tietenkin lentokone paras vaihtoehto, vaikka nekin lentävät vain parin-kolmen tunnin välein. Illalla menee vielä juna, mutta yöllä ei ole muita mahdollisuuksia kuin ottaa taksi. Auton vuokraus olisi tietenkin myös mahdollista, mutta sitä ei sen pahemmin edes mietitty, koska katsottiin olevan sen liian riskialtista pitkän työpäivän jälkeen. Ja kun tietää, että oma ensimmäinen lapsi on syntymässä niin siinä olisi varmasti ajatukset aika kaukana liikenteestä. Mies on lisäksi infonnut omaa perhettään kasalla hänen kollegoidensa puhelinnumeroita ihan siltä varalta, että minä en saa häntä kiinni ja joudun keskittymään johonkin aivan muuhun kuin hänen kiinni saamiseensa. Itse en oikein usko että näin käy, mutta hyvähän se on varautua. Kun on näin hyvät suunnitelmat laadittu niin sehän on lähes varma, ettei niitä ikinä tarvita. Siihen tähdätään ainakin.
No entäs ne mun fiilikset? Ihan vielä ei ole kärsivällisyys mennyt, vaikka päivittäin olo vaihteleekin sen suhteen. En oikein tiedä mitä odottaa tai mitä voisin vielä tehdä valmistautuakseni paremmin tulevaan koitokseen. Olen tässä raskauden aikana katsonut brittiläisen One born every minute -sarjan kaikki jaksot. Sarjassa on kuvattu oikeita synnytyksiä ainakin parissa eri synnytyssairaalassa. Itselleni oli tärkeää nähdä miten erilaisia synnytykset voivat olla ja toisaalta miten eri tavalla synnyttävät naiset siihen kipuun suhtautuvat. Pieni osa naisista vain puuskuttaa hieman enemmän, kun taas osa voi menettää kontrollin ihan täysin sen kivun takia. Suurin osa synnytyksistä osuu tietenkin tähän välille, mutta kirjo on tosiaan aikamoinen.
Parina viime päivänä on tainnut väsymys painaa, koska muhun on iskenyt jonkinasteinen epämotivaatio. Ei oikein tiedä mitä tekisi tai mitä haluaisi tehdä. Ja toisaalta, tämän mahan kanssa ei enää kovin paljon jaksakaan tehdä. Oikeastaan kaikki hankinnat on jo tehty. Olen myös tehnyt ruokaa, korvapuusteja ja pari kakkuakin pakkaseen, joten sekin puoli on hoidossa. Meidän kaappipakastimeen kun ei enempää mahdu. Kovin innokas siivoja en ole koskaan ollut ja se on jo käynyt aika raskaaksi tämän mahan kanssa, joten mies saa hoitaa sen.
Sain sentään viimein viikonloppuna jo kertaalleen tekemäni tuubihuivin valmiiksi. Purin sen ensimmäisen viritelmän, koska se oli sekä liian leveä että reunasta tuli epätasainen. Huivi on tehty Lana Grossan Ragazza Lei langasta 10 mm puikoilla patenttineuleena. Silmukoita on 14, pituutta huivilla n. 140 cm ja lankaa meni reilut 200 g. Ihan kivahan siitä tuli, mutta mitään riemunkiljahduksia ei kyllä itseltä päässyt... Olen tainnut kyllästyä näihin yksivärisiin lankoihin ja olenkin nyt aamupäivän etsinyt kivaa lankaa ja mallia uuteen huiviin ja pipoon.
