Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Mulla on ylipäätään ollut hyvin vähän kontakteja vauvoihin tai pieniin lapsiin. En ole päässyt yhtäkään raskautta seuraamaan läheltä, vaikka muutama ystävä onkin saanut jo vauvan. Osittain se on johtunut siitä, että en ole aktiivisesti itse ottanut osaa raskaana olleiden elämään vaan pysytellyt taka-alalla. Siksipä kaikki on nyt uutta ja ihmeellistä. Ja lähdetään ihan siitä, että ensin yritetään sisäistää, että mun sisällä kasvaa toinen ihminen. Se oli varsinkin alkuun ihan absurdi ajatus, kun se omalle kohdalle sattui. Kun se ei näy eikä tunnu (alkuraskaus oli melkein oireeton) missään. Taidan olla niitä ihmisiä, jotka uskovat vasta kun näkevät.
Varhaisraskauden ultrassa näkyi kyllä jo pienokainen, jolla oli pää, kaksi kättä, kaksi jalkaa, maha, selkäranka... Mutta se oli kuin olisi elokuvaa katsonut ruudulta. En tajunnut omaksi. Ennen ultraa olin kyllä kovin hermostunut ja verenpainekin oli koholla, kun hermoilin onko sikiö elossa ja kunnossa. Nyt pikkuhiljaa, kun maha on kasvanut jo orastavan raskausmahan näköiseksi, alan itsekin viimein tajuta, että taitaa se sittenkin olla totta.
No comments:
Post a Comment