väitöskirja-ahdistus

Kaikki lähti siitä kun olin vielä Suomessa, silloinen proffani yritti saada minua jäämään yliopistolle tekemään väitöskirjaa. Hän sanoi, ilmeisesti suostuttelutarkoituksessa, että "eihän sitä tarvitse suorittaa loppuun asti". En halunnut jäädä samalle yliopistolle, vaikka viihdyinkin siellä hyvin, vaan halusin nähdä jotain uutta. (Lisäksi poikaystävä veti tänne Saksaan.) Mutta tuo lause jäi päähäni.

Kun on kyse väitöskirjaprojektista, niin kyseessä ei tietenkään ole ihan tavallinen työpaikka. Yliopisto on ylipäätään usein paljon rennompi paikka verrattuna 'normaaleihin työpaikkoihin'. Minulla oli* yliopiston kanssa työsopimus ja rahoitus tuli Suomen akatemiaan verrattavalta taholta täällä Saksassa (DFG, Deutsche Forschuggemeinschaft), kaikki eläkemaksut ja muut kertyivät, joten sen puolesta oli hyvin. Meillä oli lisäksi normaalit sopimukset lomien suhteen. Niitä kertyi saman verran kuin muillekin työntekijöille. Saksassa on hyvin yleistä, että väitöskirjan tekijälle ei makseta kokopäivätyöstä, vaan työsopimus on esimerkiksi 50 %. Tämä tarkoittaa paperilla sitä, että sekä palkka että työaika on 50 % kokopäivätyöstä. Käytännössä se taas tarkoittaa sitä, että palkkaa saa sen 50 % mutta työaika on sitten kokopäivätyötä vastaava, ellei enemmänkin. Tällaiseen työsopimukseen ei yleensä kuulu opetukseen osallistuminen, mikä on omasta mielestäni plussaa. Minun tapauksessani esimerkiksi rahoitus oli hankittu vain analyyseihin sekä laboratoriotyöskentelyyn, ei itse kirjoittamiseen. Se tehdään siis sillä 'omalla ajalla', eikä siitä saa palkkaa. Ja ainakin itselleni juuri se kirjoittaminen on kaikista aikaavievintä puuhaa.

Itse työpaikka on vanhassa arviolta 50-luvulla rakennetussa rakennuksessa, joka itse asiassa on niin kipeästi remontin tarpeessa, että siellä ei saisi enää olla. Uutta rakennusta suunnitellaan, mutta yliopisto on vatvonut asiaa jo kauan ja uuden rakennuksen paikkaa arvotaan milloin minnekin. Kesällä rakennuksessa on tuhottoman kuuma ja talvella tuhottoman kylmä. Meillä työntekijöillä ei ole minkäänlaista yhteistä taukotilaa, jossa voisi rentoutua ja juoda kahvit työkavereitten kanssa ja jutella joutavia (no, harva kollegoistani osaa puhua joutavia). En alkuun ollenkaan tajunnut tämän asian tärkeyttä, mutta nyt kaipaan taukohuonetta kipeästi. Meillä on lähes jokaisella työntekijällä kahvinkeittomahdollisuus omassa huoneessaan. Ne, joilla sitä ei ole, keittävät nopeasti kahvinsa alakerran keittiössä, jossa ei kovin moni (kukaan) hengaile. Saksalaista tehokuutta ilmeisesti? Itselleni tämä on kamalaa, eihän ihminen voi tehdä koko päivää taukoamatta töitä. Ilman taukohuonetta ei tarjoudu myöskään kovin paljon mahdollisuuksia jutella rennosti työkavereitten kanssa jostain arkipäiväisistä asioista. On aina mentävä varta vasten työkaverin huoneeseen, eikä se ainakaan itseltäni onnistu luontevasti. Pääasiassa tulee siis vain hoidettua työasiat, mutta työkavereitani en tunne vieläkään kuin pintapuolisesti. 

Alkuun kävin työkavereitten kanssa lounaalla. He kävivät opiskelijaruokalassa, jossa oli useita ravintoloita ja paljon tarjontaa samassa rakennuksessa. Meidän lounasporukkaan kuului melkein koko meidän työryhmä, proffasta väitöskirjantekijöihin. Kollegat puhuivat yli 90 % lounasajasta työasioista. Hirvittävän rentouttavaa. Usein en ymmärtänyt mistä he puhuivat ja osan ajasta en meluisassa opiskelijaravintolassa vain yksinkertaisesti kuullut, joten en kovinkaan usein osallistunut keskusteluihin. Yritin ehdottaa parille väikkärin tekijälle, että menisimme yhdessä syömään, mutta kävimme vain kerran.  Muut väitöskirjantekijät eivät ilmeisesti tahtoneet 'uhmata' käytännöksi muodostunutta lounasta työporukan kanssa. Kun tähän lisätään vielä se, että opiskelijaruokalan annoskoko oli aivan liian suuri, minkä jälkeen olin iltapäivisin ihan kuin aivokuollut, oli päätös minulle selvä. Vuoden olin jaksanut sinnitellä, mutta sitten aloin tuomaan töihin omat eväät. Sain pitää oikean tauon lounaalla, syödä sopivan kokoisen ja terveellisen annoksen.

Pian aloittamiseni jälkeen oli ensimmäinen väitöstilaisuus. Tyttö oli kuulemma viimeinen omasta kaveriporukastaan, joka väitteli. Heidän aikoinaan he tapasivat kerran viikossa kaljoilla töiden jälkeen. Mutta jostain syystä tämä tyttö ei halunnut jatkaa sitä meidän uudempien kanssa, harmi. Me muut kuulimme tästä perinteestä vasta huomattavasti myöhemmin, eikä kukaan meistä sitten enää osannut sitä tapaa elvyttää.

Työhuoneeni sijaitsee sihteerin toimistoa vastapäätä. Se tarkoittaa sitä, että vastapäisellä ovella ravaa tuon tuosta henkilökuntaa, opiskelijoita ja paketin toimittajia. Vaikka minun oveni olisikin kiinni, kuulen tarinoinnit siitä huolimatta. Joskus kuuntelen musiikkia, mutta se ei aina auta keskittymään.

Kun tähän lisätään vielä se, että ohjaajani on pääasiassa ihan pihalla aiheesta eikä ole tässä kyseisellä aihealueella mikään expertti, on fiilikset aika kurjat. Hänellä on erittäin hyvä tietämys yleisesti prosesseista tutkimassani ympäristössä, mutta hänen oma alansa (eli kiinnostuksen kohteensa) menee hieman vierestä. Minun projektini on osa isompaa kansainvälistä projektia, jossa kaikkien muiden intressit ovat enemmänkin omani vastakohta. Siinä ollaan sitten napit vastakkain. Ei tarvitse paljon miettiä kuka häviää jos vastakkain on väikkärintekijä ja jo vuosia omalla alallaan olleet tutkijat.  Ja sitten vielä se yleinen proffien ongelma, eli hän on aivan liian kiireinen eikä aikaa löydy millään. Kakkosohjaajani, joka tietää aiheesta sentään hieman enemmän, ei ole ollut meidän laitoksella koko projektini aikana, mutta on tavoitettavissa sähköpostilla sentään joskus. Siis harvoin.

Motivaationi väitöskirjaan ei ole ollut se titteli, se ei minua kiinnosta ollenkaan, se on vain sivutuote. Tänä ala ja väitöskirjan aiheeni kiinnostaa minua edelleen, mutta väitöskirja ei ehkä ole se mulle parhaiten soveltuvin juttu. Ehkä joku toinen näkökulma alaan olisi parempi.

Tässä vielä mielenkiintoinen juttu siitä, miksi naiset eivät jatka yliopistouraansa. Kuin pisteeksi iin päälle.

* 3-vuotinen työsoppari loppui tuossa joku aika sitten, mutta väikkäri ei ole vielä valmis. Jatkoa en saanut, koska siihen ei ole laitoksella rahaa. Ennen oli. Sitten iski kontrolli, eikä ylimääräisiä rahoja voi enää ohjata ihan minne sattuu (niin kuin ennen). Olen silti jatkanut väikkärin tekoa, välillä työpaikalla, välillä kotona.