salamatkustaja

Yhtenä toukokuisena aamuna oltiin jännän äärellä. Samana iltana oltiin lähdössä töitten jälkeen pitkäksi viikonlopuksi kohti Ranskaa purjehtiaksemme siellä miehen ja hänen vanhempiensa kanssa. Ei mulla sen kummallisempia oireita ollut ollut, mitä nyt rinnat oli todella arat ja menkkoja ei tullut. Plussaahan se testi näytti. Olin oireitten takia sitä jo aavistellutkin, mutta olihan se testi ihan kiva varmistus. Reaktio oli itsellä ainakin enimmäkseen vain häkeltynyt ja yllättynyt. Ei sillä, toivottu tapaushan tämä oli. Mutta olimme ajatelleet että siihen menisi enemmän aikaa. Kaveripariskuntien kokemukset saralla kun antoivat niin olettaa. Itse olin valmistautunut enemmänkin niin, että mitä sitten jos ei onnistu? No meillä onnistui ja siitä olemme kyllä ikionnellisia.  

Edessä oli työpäivä, joten emme ehtineet kovin kauaa jäädä plussaa yhdessä pohtimaan. Halusimme käydä vielä lääkärissä tarkistamassa että kaikki on kunnossa, ennen kuin alkaisimme kertoa yhtään kenellekään. Siispä suut oli pidettävä supussa koko vaiherikkaan viikonlopun. 

Lääkärille päästiin heti seuraavana tiistaina ja kaikki oli kunnossa. Ultrassa näkyi pieni soikio ja sen sisällä sykki jo pienen pieni sydän. Siinä kostui sekä tulevan äidin että isän silmät. Meidän pikkuinen.